Andrea Maria Schenkelin taidokas romaani haastaa perinteisen salapoliisiromaanin

23.3.2009

Kirjamaailmassa kuulee välillä harvinaislaatuisia tarinoita. Tässä yksi: Baijerilainen kolmen lapsen kotiäiti päättää kirjoittaa poikkeuksellisen raaoista murhista. Taustalla on murhatapaus, josta hän on kuullut lapsena isoäidiltään. Lapsesta saakka hän on halunnut kirjoittaa elääkseen, mutta siihen tarjoutuu mahdollisuus vasta lasten kasvettua. Läheisen ystävän kuoltua rintasyöpään hän päättää alkaa kirjoittaa tosissaan.

Pieni saksalaiskustantamo Nautilus päätyy julkaisemaan Andera Maria Schenkelin romaanin Hiljainen kylä vuonna 2006. Siitä tulee Saksassa vuoden myydyin esikoisteos, joka palkitaan seuraavana vuonna arvostetulla Deutscher Krimi Preisilla. Kriitikot julistavat kirjailijan luoneen täysin uuden kerrontamuodon.

Totta ja tarua 
Hiljainen kylä sijoittuu 50-luvulle, mutta sen taustalla on Saksassa yleisesti tunnettu, ratkaisematon murhatapaus 20-luvulta. Tuolloin kokonainen perhe löytyi murhattuna navetasta.

”Tapaus on Saksassa yhtä tunnettu kuin Viiltäjä-Jack Lontoossa”, Schenkel kertoo. ”Tapauksissa on yhtäläisyyksiä: surmat olivat erityisen raakoja eikä kummankaan murhaajan henkilöllisyys ole selvinnyt.” Kaksi vuotta sitten Baijerin poliisi yritti jälleen selvittää tapauksen. Schenkelin mielestä suurin syy 20-luvun murhatapauksen kiinnostavuuteen on sen myyttisyys – kukaan ei tiedä tappajan henkilöllisyyttä. Schenkel uskoo, että murhaaja tunsi perheen ja että motiivi oli tyypillinen, kenties mustasukkaisuus tai kateus.  Murhia edeltävänä iltana kyläläiset olivat kirkossa ja rukoilivat. Rukoukset ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Ne luovat pahaenteisen tunnelman ja rytmittävät tarinaa, joka koostuu suureksi osaksi todentuntuisista todistajanlausunnoista. Schenkelin kehittämä oivaltava kerrontamuoto jättää lukijan ratkaistavaksi, kuka on murhaaja.  Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi aitoja todistajanlausuntoja esitutkintapöytäkirjoista. Myös Schenkelin toisen romaanin Kalteisin ensimmäisellä sivulla olevaa salaista oikeudenkäyntiasiakirjaa on luultu aidoksi.

”Toimittajat kyselivät minulta sen aitoudesta, mutta se on fiktiivinen – niin ovat myös kaikki Hiljaisen kylän todisteet ja todistajat. Faktaa on vain pari yksityiskohtaa, joista voi lukea vuoden 1922 lehtijutuista, esimerkiksi asennot, joissa uhrit löydettäessä olivat.” 

Tylsät dekkarit
Schenkel on kielenrakastaja. Hän intoutuu puhumaan kielellisistä valinnoista. ”Tärkeintä kirjoissani on kieli ja rytmi, joka parhaimmillaan saa kielen soimaan.”

Schenkel myöntää, ettei juuri lue dekkareita. Nuorempana hän luki Agatha Christietä ja muita klassikoita. ”Perinteisten dekkareiden rakenne on niin tylsä. Kirjassa ei tarvitse olla keskiössä tapahtumat vaan tapahtumien syyt ja niitä edeltävät tapahtumat. Perinteinen dekkarin juonikaava ei ole kiinnostava, vaan sitä käyttämällä aliarvioidaan lukijaa.” Perinteisillä dekkareilla Schenkel tarkoittaa dekkarisarjoja, joissa tuttu etsivähahmo ratkaisee kerta toisensa jälkeen kirjan alkupuolella tapahtuvan murhan. Schenkel ei halunnut, että hänen romaanejaan kahlitsisi tuttu etsivähahmo tai miljöö. Hän pitää yksityiskohtia tärkeämpinä.

”On mielenkiintoista kuvata pieniä tarinoita suurempien sisällä tai takana. Lukija luo itselleen kokonaiskuvan yksityiskohtien ja repliikkien avulla”, Schenkel toteaa. Lukukokemus jää pinnalliseksi, jos lukijalle selitetään kaikki yksiselitteisesti eikä jätetä tilaa mielikuvitukselle.

Kiehtova paha
Hiljainen kylä -romaania voi lukea myös saksalaisen maaseudun ja sen väen kuvauksena. Kirjoittaessaan Schenkel kävi paljon ulkoilmamuseoissa, jotta osaisi kirjoittaa maatilan rakennuksista ja niiden sisustuksesta.

Murhatun perheen maatila Tannöd sijoittuu väljästi asutettuun Einhausenin kyläyhteisöön. Se on täysin eri maailma kuin tiuhaan rakennettu, kaupungistunut Pohjois-Saksa. Kirjailija asuu perheensä kanssa Baijerin Regensburgissa, missä kaikki tuntevat toisensa. Hän ei pidä suurkaupungeista vaan haluaa asua luonnon ja metsän lähellä, jotta myös hänen lapsensa saavat kasvaa vapaasti. Vaikka saksalaiset ovat puheliasta kansaa, Schenkelin mukaan baijerilaiset ovat hiljaista väkeä. Heidän kielensä on tiivistä ja suoraa. Myös romaanin kieli on vähäeleisyydessään vaikuttavaa ja siksi suomalaislukijalle tunnistettavaa ja läheistä.  Voisiko saksalaisten puheliaisuuden ja vaitonaisuuden kahtiajako selittyä protestanttisuuden ja katolisuuden eroilla?

”Voi hyvinkin”, Schenkel vastaa mutta naurahtaa perään: ”Osittain selitän erot kuitenkin säätilalla. Baijerissa on pimeää ja kylmää puolet vuodesta. Ihmiset viettävät enemmän aikaa sisällä perheen parissa. Baden-Württembergin osavaltiossa puolestaan ilmasto on lämpimämpi ja ihmisetkin sosiaalisempia.”

Hiljaisessa kylässä hyinen talvi on juuri taittumassa kevääksi ja pappilan keittäjätär on nähnyt itsensä Luciferin seisomassa metsänlaidassa.  Schenkelin suosikkipahis löytyy kuitenkin Shakespearen tuotannosta: ”Pahaa Rikhard III:ta kohtaan tuntee sympatiaa, jos tunnustaa, että jokaisessa ihmisessä on paha puoli. Harvat haluavat lukea hyvyydestä. Pahuus on kiinnostavampaa.”

Haaste on heitetty. Nyt on lukijan vuoro.

Teksti Johanna Paaso