Anni Kytömäen Kultarinta on aistivahva ja eeppinen teos, jonka vaikuttavin päähenkilö on suomalainen luonto kaikkine vivahteineen. Metsässä vaeltavat isä ja tytär, joiden rinnalla tarinan poluilla kulkevat historia sotineen ja luokkataistoineen, kaipuu ja rakkaus sekä kuusikon syvissä varjoissa hiipivä karhu.

Romaani kertoo kolmesta sukupolvesta muuttuvassa maailmassa. ”Kultarinta on kertomus siitä, miten 1900-luvun alussa – tai minä mullistusten aikakautena tahansa – selviää ihminen, joka haluaisi elää rauhassa”, Anni Kytömäki tiivistää runsaan romaaninsa aiheen.

On kevät vuonna 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa työläistyttö Lidian. Muiden liittyessä punakaarteihin tai suojeluskuntiin poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin, Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava.

”Tiedonhankinnassa, kirjoittamisessa ja mielensisäisessä neuvonpidossa päähenkilöiden kesken kului lopulta vuosia. Romaani syntyi retkilläni havumetsiin, maalaiskyliin, pääkaupungin vanhoihin osiin, Kolille, Lappiin, pohjoispohjalaisille soille, merenrantakallioille. Nationalistista kansallisaatetta Kultarinta ei edusta, mutta muuten tarinassa on kansallisromanttisia piirteitä: suuria tunteita ja käänteitä, myrskyä ja lempeää auringonvaloa – ja ympäristö, tässä tapauksessa suomalainen luonto, on keskeinen vaikuttaja juonenkulussa”, Kytömäki avaa.

”En tiedä mistä päin tulin. Edessä on louhikkoinen rinne. Kiipeän. Ylhäällä taivutan sivuun täikammantiuhat kuusenoksat. Siinä on pieni niitty. Aukion ytimenä seisoo suuri kivi, jonka kyljillä roikkuvat sammalmatot kuin vaateriekaleet. Lohkareen päällä kasvaa vadelmapensas. Minkäänlainen tie tai edes kärrypolku ei poikkea aukiolle. Käännyn takaisin, mutta pysähdyn ensimmäisen kuusen juurelle. Puun revennyttä kaarnaa peittävät kovettuneet pihkakimpaleet. Oksat erkanevat rungosta säännöllisesti, kiipeämään pääsisi vaivatta.”

Anni Kytömäki: Kultarinta
644 sivua