Wilhelmiina Palosen 206 pientä osaa on kertomus kiintymisestä ja hylkäämisestä. Yksi teoksen päähenkilöistä on teini-ikäistä Alvaria kotiin seuraava opetusluuranko, joka kertoo julmia iltasatuja, mutta osaa olla myös lempeä. Kielellisesti taitava romaani kuvaa ravisuttavasti yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta sekä ihmisten toisiinsa jättämiä jälkiä.

”Yhteensä siinä on 206 luuta ja niin on teissäkin, jokaisessa”, opettaja sanoi ja taivutteli minun kättäni niin kuin muovista lelua.
Opettaja ei huomannut: tästä puuttuivat kuuloluut, kaksi sormenkärkeä, sesamluut ja vasen pikkuvarvas. Eikä se sanonut: ihmisessä saattoi olla ylimääräisiä luita, käsissä tai jaloissa, esimerkiksi, tai ylimääräiset kylkiluut, niitä ei vain erottanut ulkoapäin. Ja vauvojen sisällä oli silkkaa sälää, ehkä sata ylimääräistä luista ja rustoista kappaletta. Vähitellen palat järjestäytyivät ja kurottautuivat toisiaan kohti, luutuivat kiinni ja peittivät aukileet, joiden pehmeys oli hermostuttavaa.

Alvarin äiti tekee kansainvälistä uraa eikä isä halua poikaa elämäänsä. Alvarin jäädessä yksin kotiin luuranko alkaa haparoiden sovitella äidin viittaa harteilleen. Toisessa ajassa 1920-luvulla Helli rakastuu Hugoon kohtalokkain seurauksin. Vahinkoraskauden keskeyttäminen vie nuoren naisen vankilan seinien sisälle.

Wilhelmiina Palonen kertoo kirjoittavansa asioista, jotka jäävät vaivaamaan ja joista ei pääse eroon. Osa romaanin teemoista on omakohtaisia. "Kun synnyin, isäni salaili sitä omalta perheeltään ja suvultaan. On merkillistä tajuta olevansa jonkun salaisuus. Siitä nousee outo kauhu, josta on ollut vaikea puhua. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä."

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa
304 sivua