Hra tuomari, lautamiehistö ja arvoisa yleisö / vetoan siihen että vettä / on vastaisuudessa ammennettava myötävirtaan.

Runokokoelma Jalkapohja alleviivaa ihmisen ja maan välistä yhteyttä. Se ylistää luontoon liittyvää perinnetietoa ja samalla kyseenalaistaa sen soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen.

Runoissa herätään lahoavien kengännauhojen myhäilyyn, toivotaan kynäksi sulkaa joka löytyy ilmasta. Niistä jäsentyy maayhteys, joka tarkoittaa velvollisuudentunnetta suojella ympäristöä sen uhkatekijöiltä. Jalkapohja julistaa, että meidän on palattava jalkoihin, koska ne ovat yhtymäkohtamme maahan. Vastavoimakseen jalat saavat suutarin, jota tiirat nousevat vastustamaan luontoaktivistien lailla.